Käännekohta (ent. + ”vaikerrus”)

Elämäni käännekohta
Olin silloin oppikoulun kuudennella luokalla, joka nykyisin on lukion ensimmäinen luokka. Sain juuri ajokortin ja pyhänseutuisin oli isän auto käytettävissäni. Rahaakin oli jäänyt kesätöistä, koska en tupakoinut enkä ryypännyt. Olin tuolla luokalla jo toista kertaa ja siksi olisin halunnut menestyä paremmin koulunkäynnissäni. Kävin yleensä kaupungilla, elokuvissa ja tanssipaikoilla vähintään lauantaisin, usein myös keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Perjantai ei siihen aikaan ollut ”kaupungillakäynti-ilta”, koska lauantaisin oltiin koulussa ja tehtiin töitä. Halusin jättää nuo siis vähemmälle ja käyttää aikaani enemmän opiskeluun. Havaitsin etten pystykään siihen. Kun jäin kerran lauantai-iltana kotiin, minulle tuli tosi paha olo siitä, että nythän siellä olisi voinut tapahtua jotain merkittävää, vaikkapa olisin kohdannut elämäni naisen. Tämä oli pahempaa kuin pettymys, jonka koin aina mennessäni baareihin (=kahviloihin) istuskelemaan ym., kun siellä ei tapahtunutkaan mitään. Näin huomasinkin olevani kaupungilla käyntien orja.
Samoihin aikoihin pohdin muutenkin ihmiselämää. Ajattelin ainoana huippuna olevan ehkä avioliiton alkuajan. Sitten elämä noudattelisi laskevaa käyrää päätyen hautaan. Tällaista elämää minä en halunnut elää. Toiseksi vaihtoehdoksi jäi itsemurha, mutta sitä en enemmälti harkinnut. Uskonnon opettajani oli nimittäin joskus maininnut sen olevan suorin tie helvettiin, eikä ymmärtääkseni sielläkään niin mukavaa ole. Lopputuloksena oli, että menköön tämä lyhyt eloni miten tahansa, vaikka joutuisin piikkimatolla elämään, kunhan vain saisin varmuuden taivaaseen pääsystä kuolemani jälkeen. Näitä miettiessäni sängyn päällä löhöillen, äiti kyseli, että olenko sairas. Vastasin etten fyysisesti, mutta henkisesti en tiedä. Iltaisin käytyäni yleensä noin klo 22 nukkumaan, havaitsin miettiväni näitä asioita vielä, kun joka toinen katuvalo sammui klo 23.30. Muistelin, mitäs ne papit ovat sanoneet. Papithan puhuivat parannuksen teosta. Mutta sitähän minä olin yrittänyt kaupungilla käyntien suhteen jo pitkään ja kuitenkin kävi päinvastoin. Olin yhä useammin kaupungilla tahtomattani. Myös minulla oli tapana rukoilla tähän tapaan: Jumala, jos täytät jonkun pyyntöni, täytä ensin tämä, sitten tuo jne.. Alkuaikoina ensimmäisinä olivat tyttöystävä, koulumenestys ym.. Kun tilanne kiristyi koko ajan sisimmässäni, nousi taivaaseen pääsy vähitellen rukouslistani ensi sijalle saakka.
Päästyäni lukion toiselle luokalle kävin erään uskovan kaverini kanssa keskustelemassa uskonasioista tuttujemme luona. Paluumatkalla eräästä tällaisesta tilanteesta hän mainitsi Raamatun kohdan Joh. 1:12, jossa sanotaan: Mutta kaikille jotka ottivat hänet (Jeesuksen) vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä… Tuossa nuo sanat, hän antoi voiman, olivat ratkaisevat. Minähän en itse pystynyt parantamaan itseäni, mutta jos saisin voimaa jostain ulkoa päin, silloinhan asia olisi selvä. Samalla kertaa hän pyysi minua nuorteniltaan. Tällä kertaa lähdin hänen mukanaan tilaisuuteen, joka käytännössä oli raamattupiiri. Tavan mukaan siellä luettiin luku Raamatusta, keskusteltiin siitä ja lopuksi oli rukoushetki. En kai osallistunut keskusteluun, mutta mielessäni olin samaa mieltä keskustelijoiden kanssa, olinhan aina uskonut Raamattuun. Tilaisuuden rukoushetkessä kysyi kaverini minulta: ”Tahdotko jättää elämäsi kokonaan Herralle?” Vastasin: ”Tahdon.” Hän jatkoi kysymällä: ”Uskotko syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä?” Vastasin: ”Uskon.” Ymmärsin tehneeni ratkaisun, jota kutsutaan myös uskoontuloksi. Ihmettelin oliko tämä nyt sitä, kun ei mitään merkillisiä tunnekuohuja esiintynyt sisälläni, niin kuin olin odottanut. Kaverini vahvisti minua joillakin Raamatun lauseilla. Mm. lauseella, jossa mainitaan, ettei Jumala aja pois sitä, joka hänen luoksensa tulee.
Tilaisuuden jälkeen ulkona nuoret miehet kädestä pitäen onnittelivat minua hyvästä ratkaisusta. Sisälläni ajattelin: Älkäähän nyt vielä onnitelko, kun ei tunnu missään. Kuitenkin jälkeenpäin havaitsin, että jotain erityistä tuolloin oli tapahtunut. Pääsin nimittäin eroon kaupungilla käynneistä ja sain sydämeeni rauhan sekä elämälleni tarkoituksen. (Aiemmin ajattelin olevani kuin metallipallo rännissä. Osuessani laitaan minuun tuli lommo. Mutta nyt koin olevani umpinainen kuula. Osuessani rännin laitoihin minuun ei tullut enää lommoja.) Ohjeiden mukaisesti aloin rukoilla enemmän, lukea Raamattua ja käydä hengellisissä tilaisuuksissa.
Nyt kysyisin teiltä, jotka sanotte minun olevan vanhoillisen (kuten arkkipiispakin antaa ymmärtää) ja ei tästä ajasta, vaan olen kaiken edistyksen jarru, mitä olen tehnyt väärin? Nimittäin jos en olisi uskonut Raamattuun ja/tai saanut apua ”Ylhäältä” olisin ilmeisesti jo alle 20-vuotiaana tappanut itseni, niin kyllästynyt olin tähän maailman menoon jo silloin. Minua on monella tapaa halveerattu ja jopa kerran aikuinen mies uhkasi, että kun he pääsevät valtaan, niin minulta putoaa pää ensimmäisenä. Kaikki vain uskoni takia. Elämäntavoistani ei enemmälti kukaan ole haukkunut. Niin tuskinpa äiti Teresakaan kelpaisi näille tästä ajasta oleville. Nyt minua pidetään rikollisena, kun en oikein tykkää naispappeudesta ja varsinkaan heidän nostamisestaan kirkkoherroiksi ja jopa piispaksi (jäljet pelottavat). Vastustan ”tasa-arvoista” avioliittolakiakin. Olen kuulema rikkonut tasa-arvolakia vastaan. Kun kaikki päiväkodit, esikoulut ja usein ala-asteetkin rikkovat tuota lakia, se on ok, koska se tapahtuu naisten hyväksi. Olen kerran noin 20v sitten läpsäyttänyt naapurin tyttöä poskelle ja olen sitäkin kautta suurrikollinen feministien mielestä. Olisin mielelläni käynyt jossain lasten tarhassa työntekijöiden apuna, mutta eihän sitä nyt voi tietenkään tehdä, kun minulla on noin pitkä rikosrekisteri. Aivan itkettää isoa miestä tämä tilanne, mutta en itke.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

8 + 1 =